Retun elämää

Kuinka paljon häntä kaipasinkaan. Hänen ruskeita kiharoita hiuksiaan. Hänen suklaanruskeita silmiään. Hän on ollut poissa vasta kaksi kuukautta, mutta minusta se tuntuu vuodelta. Tämä on normaali aamu. Herään, eikä hän ole vieressäni. Niin kuin joka ilta olin mennyt nukkumaan hänen huppari päälläni. Hänen tuoksunsa saa minut nukahtamaan. Muistan ensimmäisen illan ilman häntä. Laitoin kädet ristiin ja rukoilin:” Jumala ole kanssani.” Itkin, mutta tunsin silti Jumalan vieressäni. Mutta kaipuu on niin kovaa, että voisin vain huutaa hänen nimeään toivoen, että hän kuulisi, mutta se olisi hieman outoa. Nousen ylös sängystä, meidän sängystämme. Menen tekemään itselleni aamupalaa. Syödessäni katselen ikkunasta ulos. Kuinka kaipaan yhteisiä hetkiämme. Sitä kuinka hän laulaa minut uneen. Vaikka hän päättikin alkaa näyttelijäksi, olisi hänestä yhtä hyvin voinut tulla laulaja. Tuon hänen unelmansa vuoksi olen nyt yksin. Hän on kuvaamassa elokuvaa Amerikassa. En tiedä tuleeko hän koskaan takaisin. Ehkä hän löytää uuden tytön, joka on parempi kuin minä. Ehkä tässä tytössä on jotain erikoista, minähän olen vain tavallinen tyttö Suomesta, jolla on haaveena päästä opiskelemaan sosiaalialalle ja työskentelemään lasten parissa. Totta kai haluan miehen, mennä naimisiin ja hankkia lapsia. Normaalin tytön haave. Syötyäni päätän lähteä lenkille. Vaihdan lenkkivaatteet ja lähden ulos. Sen jälkeen, kun Jake lähti, olen kiertänyt puistomme kaukaa. Meillä oli tapana joka sunnuntaiaamu tapana mennä kävelylle yhdessä ja pysähtyä puiston penkille läheiseen puistoon. Joka ikinen kerta hän otti kasvoni käsiinsä ja sanoi… Luulette varmaan, että hän sanoi:” Mä tykkään susta niin, että halkeen”, mutta ei. Joka kerta hän sanoi:” Kiitän luojaani sinusta.” Tämän jälkeen hän suuteli minua hellästi. Kuinka kaipaan niitä huulia. Helpottaakohan tämä ikävä koskaan? Ehkä jos tietäisin, onko hän enää minun. Onneksi huomenna on koulua. Kotona taas. Jospa katselisin elokuvia. Päivän aikana ikävä ei helpota ja huomaan olevani peiton alla hänen huppari päälläni. Huokaan ja suljen silmät.

Taas normaali aamu, ensimmäinen asia mielessäni on ikävä. Menen aamupalalle ja sen jälkeen pukemaan ja meikkaamaan. Tämän jälkeen lähden kouluun. Koulupäivä menee nopeasti ohi ja kolmen jälkeen olen matkalla kotiin. Avaan kotioven ja haistan lempiruokani. Outoa. Ei äiti ole maininnut, että olisi tulossa käymään. No ehkä hän halusi yllättää minut. Riisun ulkovaatteeni ja päätän mennä tekemään läksyt. ”Olenkin odottanut sinua”, kuulen maailman ihanimman äänen sanovan. Käännyn ympäri ja katson häntä. Okei tämä on unta. Olen nähnyt tästä unta jo niin monta kertaa, että tämä ei voi olla totta. ”Tämä on unta”, sanon. Hän kävelee lähemmäs ja sanoo:” Jos tämä on unta, tämä on paras uni, jonka olen koskaan nähnyt.” Tunnen hänen sormiensa nipistävän minua ja sanon:” Au.” Silloin tiedän, että tämä ei ole unta ja hyppään hänen syliinsä. ”Minulla on ollut niin ikävä sinua ja en tiennyt tuletko takaisin ja olen nukkunut hupparisi päälläni ja kaivannut sinua niin paljon”, selitän kyyneleiden valuessa. ”Oletko oikeasti nukkunut hupparini päälläsi?”, hän kysyy. Punastun ja vastaan:” Olen.” Hän lopettaa halauksen ja sanoo:” Aww kulta ja totta kai tulin takaisin. Minä rakastan sinua ja nämä kaksikuukautta ovat olleet hirveitä ilman sinua. Älä itke kaunokainen.” Sanon:” Olen vain niin onnellinen.” Hän pyyhii kyyneleitäni. ”Tule, olen tehnyt meille ruokaa”, hän sanoo, ottaa kiinni kädestäni ja lähtee viemään minua keittiöön. Hän on kattanut pöydän romanttisesti: kynttilä keskellä pöytää ja punainen pöytäliina. ”Kaunista”, sanon. ”Parasta parhaalle”, hän sanoo hymyillen. Alamme syömään. Kuinka olenkaan kaivannut hänen kokkauksiaan. ”Tämä on niin hyvää, vaikka se onkin vain spagettia ja jauhelihakastiketta”, sanon. Hän naurahtaa. Syötyämme hän putsaa pöydän ja sitten menemme istumaan sohvalle. Laitan pääni hänen olkapäälleen ja hän laittaa kätensä ympärilleni. ”Muistatko, kun tapasimme kaksivuotta sitten?”, hän kysyy. ”Muistan. Me alotettiin lukio ja sä kuuluit niihin urpoihin ja ajattelin, että sä oot yhtä ärsyttävä kuin ne, mutta sitten sä tulit nuorten iltaan ja, kun kerroit itsestäsi, vaikutit ihan mukavalta”, vastaan. ”Ja seuraavalla viikolla oltiin jo treffeillä”, hän sanoo. ”Mistä tämä muistelu?”, kysyn hymyillen. ”Se liittyy sun tuliaiseen”, hän vastaa. ”Tuliaiseen?”, kysyn. Hän nousee ja lähtee johonkin. Seuraan häntä eteisen käytävälle ja pysähdyn, kun hän menee makuuhuoneeseen. Pian hän tulee takaisin, katsoo minua silmiin ja sanoo:” Kulta me ollaan oltu yhdessä kaksivuotta”, hän aloittaa. ”Voit skipata tuon osan. Me puhuttiin siitä jo”, sanon. ”Voisitko mitenkään olla hiljaa? Tämä on muutenkin tarpeeksi vaikeaa”, hän sanoo. ”Mikä ihme nyt on?”, mietin mielessäni. ”Niin me ollaan oltu yhdessä kaksivuotta ja koko sen ajan minusta on tuntunut, että me olemme sielunkumppaneita. Jumala on minusta tarkoittanut meidät yhteen, joten minulla on sinulle vain yksi kysymys”, hän kertoo. Sitten hän polvistuu. Laitan käden suulleni ja mietin, että tämä ei voi olla totta. ”Heidi Emma Jakunen tuletko vaimokseni?”, hän kysyy ja avaa pienen laatikon, joka paljastaa yksinkertaisen ja kauniin sormuksen. Nyökkään kyynelten valuessa, mutta saan kuitenkin sanotuksi:” Tulen.” Hän nousee ylös, ottaa oikean käteni ja laittaa sormuksen sen nimettömään. Sitten hän ottaa vasemman käteni pois suultani ja suutelee minua hellästi. Upotan käteni hänen hiuksiinsa ja hän laittaa kätensä selkääni. Nyt hän on kokonaan minun, vain minun. ”Kiitos Jumala”, ajattelen.