Retun elämää

Kuljen polkua pitkin leikkipuistoon. Kyyneleet olivat valuneet koko matkan ja niitä tulee edelleen. Pian huomaan leikkipuiston. Kävelen hitaasti ruosteiseen keinuun istumaan. Leikkipuisto on hylätty. Sen hienot liukumäkikiipeily-paikat on sotkettu ja piha on täynnä roskia. Täysin hylätty. Hylätty, hylätty, hylätty, kuulen sanat päässäni. ”Kuka sinut oikeasti haluaa?”, joku sanoo päähäni ja tiedän sen olevan paholainen. Miksi olen tässä puistossa? Tämä on ainut paikka, missä voin samaistua. Minut on juuri hylätty ja petetty. Minut on sotkettuja minuun on heitetty roskia. Painan pääni alas, laitan kädet ristiin ja rukoilen:” Isä auta!” Otan laukustani raamatun, avaan sen sattumanvaraisesta kohdasta ja luen:” Hän parantaa ne, joiden mieli on murtunut, hän sitoo heidän haavansa (PS 147:3).” Käännän katseeni taivaaseen ja sanon hymyillen:” Kiitos.” Alkaa tulemaan pimeä. Nousen keinusta ja lähden kävelemään kotiin.

Kotona avaan oven ja menen sisälle. Kuulen olohuoneesta ääntä. Otan ulkovaatteet pois ja kävelen sinne. Äiti huomaa minut. ”Kulta mitä on tapahtunut?”, hän kysyy. ”Roope petti mua Tinan kanssa”, vastaan kyynelten valuessa. ”Voi kulta”, äiti sanoo ja tulee halaamaan minua. ”Mä meen suihkuun ja nukkuun”, sanon. ”Yritä saada unta”, äiti sanoo. Kävelen portaat ylös ja menen omaan huoneeseeni. Pitäisi varmaan kertoa teille mitä on tapahtunut. Roope oli siis poikaystäväni ja petti minua kaverini Tinan kanssa. Tina ei siis ole paraskaverini, mutta kaveri ja löysin heidät tänään Roopen sängystä, kun menin yllättämään hänet. Joten jätin hänelle viestin ja lähdin itkien pois. Huokaan. Riisun vaatteeni ja lähden suihkuun. Suihkun jälkeen puen pyjaman päälle, otan päiväpeiton pois sängystä ja menen peiton alle. Laitan kädet ristiin, mutta en sano mitään. Pian tunnen jonkun vieressäni, pitämässä minua sylissään, en näe ketään, joten hymyilen ja nukahdan Jeesuksen syliin.

Seuraavana aamuna herään kellon soittoon ja nousen sängystä. Kävelen ovelleni, avaan oven ja astun käytävään. Kävelen pesuhuoneen ovelle, avaan oven ja menen sisälle. Otan hammasharjani ja hammastahnan ja puristan tahnaa hammasharjalle. Pesen hampaani. Sen jälkeen pesenkasvoni. Tämän jälkeen menen aamupalalle.

Kun olen tehnyt aamutoimet pakkaan laukkuni ja kävelen eteiseen. Puen ulkovaatteet ja kävelen ulos talosta. Lähden kävelemään kouluun. Vähän ajan päästä paraskaverini Emily tulee kävelemään kanssani. ”Muru en kuullut sinusta sen jälkeen, kun olit Roopella. Mitä tapahtui?”, hän kysyy. ”Löysin hänet sängystä Tinan kanssa”, vastaan. ”Että mitä! Jos haluat muru niin voin antaa heille kunnon löylytyksen”, Emily sanoo. ”Ei tarvii. Mä pärjään Jumalan avulla”, sanon. ”Mä tuen sua muru”, Emily sanoo. Kävelemmä koululle.

Perillä menemme sisälle kouluun. Riisumme ulkovaatteet ja istumme penkille. ”Kerro kaikki eilisestä”, Emily sanoo. Kerron hänelle kaiken. ”Eli hän ei nähnyt sinua, kun näit hänet?”, hän kysyy. ”Ei”, vastaan. ”Hy… Nyt hän tulee”, Emily sanoo. Käännyn ja näen hänet, Roopen. Hän on oikeasti tosi komee ja kultainen. Ehkä en vain tiennyt hänen toisesta puolestaan. Laitan kädet ristiin ja painan pääni. Sydämmelleni tulee sanat:” Älä pelkää lapseni. Minä olen kanssasi.” Hymyilen ja nostan pääni. ”Heli”, kuulen Roopen sanovan nimeni. ”Roope”, sanon. ”En pitänyt viestistäsi”, Roope sanoo. ”Ai sä et pitänyt?! Oisko kannatanu miettiä silloin!”, Emily sanoo. ”Tämä ei kuulu sinulle”, Roope sanoo. ”Kyllä se kuuluu hänelle. Hän on luotettava, toisin kuin eräät”, sanon. ”Muru et sä oikeesti pysty oleen musta erossa”, Roope sanoo, istuu viereeni ja laittaa kätensä reidelleni. Liikun poispäin, käännyn katsomaan häntä ja sanon:” Älä enää koskaa koske muhun.” Emily nousee ja tulee istumaan minun ja Roopen väliin. ”Kiitos”, sanon. ”Mitä vain vuoksesi muru”, Emily sanoo hymyillen. ”Omapahan on menetyksesi”, Roope sanoo ja lähtee.

Viikon aikana yritän jaksaa. Roope yrittää saada minua takaisin , mutta jaksan Jumalan avulla.

Perjantai saapuu vihdoin. Meidän piti mennä Emilyn kanssa nuorteniltaan, mutta Emily tuli kipeäksi, joten menen sinne yksin. Avaan vanhan pappilan oven ja kävelen sisälle. Otan ulkovaatteet pois ja kävelen sisemmälle. Joku moikkaa minulle ja moikkaan hänelle takaisin. Istun pöydän päähän ikkunan viereen yksinäisyyteen. ”Onko kellään laulutoiveita?”, nuoristyöntekijä, Pasi, kysyy. ”Seitkytseittemän!”, joku huutaa. Etsin numeron. Laulu on Väsyneet maan. Kolmannen rivin jälkeen en pysty enää laulamaan, kun kyyneleet valuvat poskiani pitkin.  Laulun jälkeen alkaa hartaus.

Kun hartaus ja rukous on ohi istun edelleen yksin. ”Moi”, kuulen pojan sanovan. Nostan pääni ja hengitän ulos epämääreisesti. ”Moi”, sanon ujosti. ”Onko kaikki hyvin? Mä näin kun sä itkit”, poika sanoo. ”Se on”, aloitan, mutta poika jatkaa:” Pitkä tarina.” Sanon:” Ei oo, mut en tiiä.” Poika sanoo:” Mä oon Miska.” Sanon:” Mä oon Heli.” Tulee hiljainen hetki, kunnes puhelimeni soi. Otan puhelimen taskustani ja katson soittajaksi Roopen. ”Voi hitsi. Unohdin poistaa hänen numeronsa”, sanon tietämättäni ääneen. ”Kenen?”, Miska kysyy. ”Eksäni”, vastaan huomaamattani. ”Mitä on tapahtunut?”, Miska kysyy. Kerron hänelle kaiken. Tarinan loputtua hän ottaa käsistäni kiinni. Tunnen kuinka lämpö virtaa käsistäni muuhun kehoon. Katson häntä. Hän ottaa kätensä pois. ”Laita ne takaisin”, sanon. Hän ottaa käsistäni kiinni ja hymyilee minulle. Minä hymyilen hänelle. Tiedän, että Jumala on suunnitellut tämänkin. Kiitän häntä mielessäni ja jään turvalliseen oloon.