Retun elämää

Tiidi,tiidi. Herään viestiin, otan puhelimen ja katson kuka se on. Se on poikaystäväni Eeli. ”Pari viikkonen viikonloppuna oli ihanaa. Koska otetaan uusiks?”, lukee viestissä. Muistan  sen viikonlopun koko elämäni, sen ihanuuden. Vastaan hänelle:” Niin oli. Ehkä meidän pitää odottaa vähän aikaa.” Nousen sängystä ja lähden aamupalalle. Olen juuri laskeutumassa portaita, kunnes tunnen oksennuksen tulevan. Juoksen äkkiä vessaan ja ehdin nipin napin sinne. Oksennettuani alan ajattelemaan, miksi oksensin ja alan tajuamaan jotain. Seuraavaksi juoksen huoneeseeni ja alan katsomaan itseäni peilistä ja huomaan pikku pömpön vatsani kohdalla. Seuraavaksi juoksen takaisin vessaan ja otan kaapista raskaustestin. Äiti pitää niitä aina varmuuden vuoksi kaapissa. Juon hanan alta niin paljon vettä, kuin jaksan ja teen testin. Odotan vähän aikaa ja katson. Positiivinen. Lankean polvilleni maahan ja alan itkeä. Tämä ei voi olla totta, minä 16-vuotias tyttö olen raskaana. Nousen ylös ja yritän lopettaa itkemisen, mutta kyyneleet vain tulevat. Lähden ala-kertaan ja menen hakemaan jääkaapista ruokaa, mutta kaikki ruoka näyttää etovalta. Menen laittamaan vaatteet päälle ja lähden neuvolaan. Pääsen heti sisään, koska hoitajalle ei ole varattua aikaa tällä hetkellä. ”Tässä on vauva”, hän sanoo ja näyttää. Se on totta. ”Voin varata sinulle ajan raskauden keskeytykseen, jos haluat?”, hän sanoo. ”Mi… minun pitää miettiä tätä”, sanon ja lähden. Seuraavaksi lähden kirkkoon. Jumalanpalvelus on juuri loppunut, joten ehkä saan viettää kahdenkeskisen hetken Jumalan kanssa. Kävelen suoraan kirkkoon, joka on aivan tyhjillään. Menen alttarille ja polvistun sen eteen. ”Jumala, mitä minun pitää tehdä? Tämä on kuin, en tiedä mitä tämä on. Kerro minulle, mitä minun pitää tehdä?”, rukoilen ja alan itkeä. Yritän sanoa vielä jotain, mutta sanat takertuvat kurkkuuni. Yhtäkkiä kuulen päässäni jonkun sanovan:” Sinun pitää pitää tämä lapsi. Jokainen kohdussa oleva lapsi ansaitsee elämän. Etkä saa laittaa adoptioon, koska tämä lapsi on lahja sinulle ja tulet tarvitsemaan häntä.” Tunnen suurta rakkautta pientä lastani kohtaan. Pihalla näen nuorisotyöntekijämme Jounin, hänen vaimonsa Iiriksen ja heidän lapset Megin ja Stevien. Juoksen heidän luokseen. Lapset tervehtivät minua. ”Kuule, voidaanko puhua?”, kysyn Jounilta. ”Voidaan”, hän vastaa. Menemme istumaan pihalla olevalle penkille. ” Me harrastimme Eelin kanssa seksiä viikko sitten ja tulin raskaasi. Kysyin Jumalalta, mitä minun pitää tehdä ja hän vastasi, että pitää hänet, mutta en tiedä jaksanko kantaa tätä asiaa yksin”, sanon. ”Tietääkö Eeli?”, hän kysyy. ”Ei, sain itekki tietää tänään”, vastaan. ”Kerro Eelille ja, jos hän ei ota tätä hyvin, niin ota vaikka minut tukihenkilöksesi”, hän sanoo. ”Selvä”, sanon ja lähden kotiin.

Seuraavana päivänä koulussa näen Eelin heti ekalla tunnilla. En kerro hänelle mitään, mutta koulupäivän jälkeen menemme istumaan koulupihan jälkeen menemme istumaan nurmikolle. ”Mikä on? Olet ollut koko päivän outo”, hän sanoo. ”Olen raskaana”, sanon. ”Mitä?!”, hän kysyy. ”Olen raskaana”, sanon uudestaan. ”Tämä ei voi olla totta. Tee abortti”, hän sanoo. ”En voi, lupasin Jumalalle, että en tee”, vastaan. ”Joko teet abortin tai mä jätän sut!”, hän huutaa. ”Selvä! Minä en anna lapseni kuolla!”, huudan. ”Selvä! Hyvästi!”, hän huutaa ja lähtee. Jään itkemään nurmikolle, mutta pian lähden nuorisotoimistoon ja siellä kerron Jounille kaiken. Hän lupaa rukoilla puolestani. Seuraavaksi menen kotiin ja kerron äitille kaiken. ”Huolehdin teistä, jos aiot pitää lapsen, mutta pystytkö noin vain unohtamaan Eelin ja tulemaan äidiksi?”, hän kysyy. ”En tiedä, mutta yritän kaikkeni”, vastaan ja menen huoneeseeni rukoilemaan Jumalalta voimia.

Eeli ei ota minuun kontaktia koko viikkoon. Perjantaina menen käymään neuvolassa. Hoitaja sanoo, että ensiviikon sunnuntaina on viimeinen mahdollisuus tehdä abortti. Sanon hänelle, että en aio tehdä sitä. Lauantaina olen yksin kotona. Aina ennen, kun olin yksin kotona soitin Eelin seurakseni, mutta nyt se ei ole enää mahdollista tämän takia, tämän kaiken pilaajan! Minähän voin tehdä vielä abortin ja sitten jatkaa Eelin kassa. Aion juuri mennä täyttämään hakulomaketta abortin tekoon, kunnes ovikello soi. Menen avaamaan ja huomaan oven takan olevan Jounin. ”Tuli sellanen olo, että sinulla ei ole kaikki hyvin”, hän sanoo. Päästän hänet sisään ja menen istumaan sohvalle ja hän istuu tuolille vastapäätäni. ”Minä en jaksa enää kantaa tätä yksin. Äiti kyllä tukee mua, mutta kaipaan  Eeliä”, sanon. ”Niinhän se menee aina, mutta Jumala luottaa sinuun. Sinun pitää hankkia itsellesi tukihenkilö”, hän sanoo. ”Voisitkohan sinä olla se?”, kysyn. ”Voin”, hän vastaa. Hän lähtee pian ja minä jään yksin kotiin iloitsemaan siitä, että hän ehtiä paikalle. En tee aborttia ja olen ylpeä, etten tee.

Parin viikon päästä kuulen lapseni sydämen lyönnit ja tunnen hänen potkunsa. Puhumme Jounin kanssa aina, kun meillä on aikaa. 34 viikon kuluttua makaan sängyssäni ja yritän kestää mahakipua. Yhtäkkiä tunnen sänkyni kastuvan. Nousen ylös ja katson sänkyyni ja huomaan sen olevan veristä ja limaista. Seuraavaksi tunnen kovat supistukset. ”Äiti! Soita ambulanssi!”, huudan äidille. Kuulen äitin tulevan ylös ja huomaavan minun kipristelevän maassa. Hän soittaa ambulanssin. Pian olen sairaalassa synnyttämmässä. Tämä kipu on aivan kauheaa. ”Vielä kerran”, sanoo hoitaja. Käytän kaikki voimani ja tuntuu, kuin kuolisin. Olen vaipumassa uneen, kunnes kuulen lapseni itkun ja hoitajan tuovan hänet minulle. ”Hän on tyttö”, sanon äitille kyynelten lomasta. ”Hän on suloinen”, sanoo äiti. Rakastan tätä pienokaista. Hoitaja opettaa minulle, kuinka annan lapselleni ruokaa. ”Hänellä on Eelin hiukset”, sanon. ”Niin on, mutta sinun silmät”, äiti sanoo. Tämä on elämäni onnellisin päivä. ”Voitko soittaa Jounille ja kertoa tilanteen?”, kysyn äitiltä. ”Tottakai”, hän vastaa ja menee soittamaan. ”Jouni sano, että tulee pian, kun hänellä oli joku tapaaminen”, äiti sanoo. Pian Jouni tuleekin. ”Onpas suloinen tyttö”, hän sanoo. Juttelemme niitä näitä, kunnes hänen pitää lähteä.

Parin päivän päästä pääsemme kotiin. Lauantaina olen yksin kotona. Olen juuri ruokkinut tyttöni ja menemässä viemään häntä nukkumaan, mutta ovikello soi. Menen avaamaan oven ja sen takana on Eeli. ”Et ole ollut koulussa pitkään aikaan, joten ajattelin, että se on jo syntynyt”, hän sanoo. ”Kyllä hän on”, vastaan. ”Saanko tulla sisään?”, hän kysyy. ”Saat”, vastaan. Menemme sohvalle istumaan lapseni kanssa ja Eeli vastapäätä tuolille. ”Onko hän perinyt multa mitään?”, Eeli kysyy. ”Hiukset”, vastaan. ”Kumpi se on?”, hän kysyy. ”Hän on tyttö”, vastaan. ”Saanko pitää häntä hetken?”, Eeli kysyy. Katson häntä ihmeissäni ja alan miettimään. ”Mitä?”, hän kysyy. ”Ensin laitat minut valitsemaan sinun ja hänen väliltä ja nyt haluat hänet syliin. En tiedä luotanko sinuun”, vastaan. ”Lupaan etten tee mitään”, hän sanoo. ”Hyvä on”, sanon ja vien lapseni hänelle. ”Hän on suloinen”, Eeli sanoo. Eeli ei pidä häntä kauaa, vaan tuo hänet pian minulle. ”Anteeksi se nurmikko juttu, mutta en ole vielä valmis isäksi”, hän sanoo. ”Ymmärrän. Sinun ei tarvi tehdä mitään hänen hyväkseen”, sanon. ”Kiitos”, hän sanoo. Hän on juuri ovella, kunnes sanoo:” Minulla on lahja hänelle.” Hän menee mopo-autolleen ja tulee pian takaisin pussin kanssa. ”Siellä on nukke ja nuken vaatteita ja pikku autoja, kun en tiennyt kumpi hän on”, Eeli sanoo ja antaa pussin minulle. Jään eteiseen pussin ja lapseni kanssa ihmetellen.